Suchergebnisse

Tutkielma käsittelee ranskalaisen filosofin ja historiantutkijan Michel Foucault'n (1926–1984) poliittisen ajattelun yhtä ydinkäsitettä, vastarintaa, sekä sen suhdetta Foucault'n ajatuksiin vallasta ja subjektiviteetista. Vaikka vastarinta kuuluu hyvin olennaisesti Foucault'n valtatutkimuksiin, vaikuttaa siltä, että vastarintaa on tarkasteltu paikoin puutteellisesti. Esimerkiksi Foucault'n 1970-luvun kirjoitukset vallasta nähdään vastarinnan suhteen vajavaisina; Foucault'n ajatuksia etenkin kurivallan normalisoivista tekniikoista mielisairaaloiden, tehtaiden tai vankiloiden kontekstissa pidetään subjektiuden tuottamisen kannalta deterministisinä, eikä täten katsota, että vastarinnalla olisi riittäviä mahdollisuuksia poliittisen toiminnan muotona. Tutkimuksen aluksi kysytään, mitä Foucault'n hahmottelema vastarinta oikeastaan on, sekä tarkastellaan sen suhdetta valtaan että sen merkitystä subjektiuden tuottamisessa. Tutkimus käsittelee vastarinnan käsitettä Foucault'n ajattelussa kulkemalla tämän varhaisimmista teksteistä aina itsekäytäntöjen poliittiseen vastarintaan niissä hallinnan suhteissa, joita Foucault hahmotteli myöhäisemmässä ajattelussaan. Foucault'n poliittisen ajattelun tunnetuimpia seikkoja on vallan näkeminen ensisijaisesti asioita, kuten diskurssia ja subjekteja tuottavana sen sijaan, että valta olisi kieltävää ja rajoittavaa. Valtaa ei myöskään tule palauttaa tiettyyn instituutioon, eikä valta ole kenenkään omaisuutta, vaan se ilmenee toimijoiden välisissä suhteissa. Vastarinta kytkeytyy olennaisesti siihen, miten valta voi toimia niissä strategisissa tilanteissa, joita kutsumme valtasuhteiksi. Etenkin 1970-luvun ajattelussaan Foucault ajatteli valtaa eräänlaisena voimien strategisena kohtaamisena tietyllä näyttämöllä. Valtakäytännöissä, jatkuvassa voimien kohtaamisessa, voi syntyä uusia asiaintiloja, uusia voimia, voimien sulautumista sekä tietysti vastarintaa. Foucault'lle ominainen on myös ajatus vastarinnan mahdollisuuksista olla aina vallan toiminnan säätelijänä. Toisin sanoen ilman vastarintaa ja vapautta ei ole valtaa, vaan ainoastaan alistamisen suhteita. Lisäksi tutkimuksessa havaitaan, että vastarinnalle kuuluu Foucault'n ajattelussa erityinen luova piirre – vastarinta ei siis ainoastaan vastusta, kyseenalaista ja kritisoi vallan eri muotoja, vaan vastarinta voi aiheuttaa muutoksia vallassa ja toimia luovasti, uusia mahdollisuuksia avaavana voimana. Tämä harvemmin huomioitu seikka Foucault'n ajattelussa avaa uudenlaisia mahdollisuuksia vastarinnan tekemisessä sietämättöminä kokemiamme poliittisia asioita kohtaan. Juuri vastarinnan mahdollisuus uutta luovana voimana, uusien maailmojen mahdollistajana sekä uusien subjektiviteettien käsittämisessä tekee Foucault'n ajattelusta kiinnostavaa nykyisyyden kokemuksen kannalta. ; Cette étude se propose d'examiner la pensée politique de Michel Foucault (1926–1984) et particulièrement un des concepts notables, la résistance, et sa relation au pouvoir et à la subjectivité. Bien que la résistance soit une partie importante des recherches sur le pouvoir de Foucault, il semble que le concept de résistance n'ait pas encore été assez étudié. On a affirmé que les textes de Foucault étaient parfois incomplets, surtout ceux des années 70 sur le pouvoir; on a aussi dit que les théories de Foucault sur le pouvoir normalisateur dans le contexte des asiles et des prisons sont déterminantes quant à la production de la subjectivité, et que la résistance ne présente pas de possibilités tenables comme action politique. Au début, on s'interrogera sur la notion de résistance telle que l'envisage Foucault, puis on examinera ses liaisons avec le pouvoir et son importance dans la formation de la subjectivité. Cette étude abordera la notion de la résistance dans la pensée de Foucault en se concentrant notamment sur les leçons que Foucault a données au Collège de France dans les années 1970, et aussi sur de nombreux textes, articles et entretiens. Un des traits les plus connus de la pensée de Foucault est qu'au lieu d'être essentiellement négatif et limitatif, le pouvoir est productif, c'est-à-dire qu'il produit par exemple des sujets et du discours. Le pouvoir n'est plus réductible à une certaine institution, ni à la propriété de quelqu'un, en revanche, il apparaît dans des situations tactiques où les forces s'affrontent et que l'on appelle les relations de pouvoir. Dans les pratiques de pouvoir et dans les affrontements des forces peut naître un nouvel ordre des choses, de nouvelles forces, une assimilation des forces et, naturellement, de la résistance. Chez Foucault, la résistance peut toujours contester le pouvoir. Autrement dit, il n'y a pas de pouvoir sans qu'il y ait de résistance. La résistance est toujours constitué par une certaine créativité – c'est-à-dire que la résistance ne se contente pas de contester, questionner et critiquer les différentes formes du pouvoir, mais elle peut induire des transformations dans le pouvoir et fonctionne même comme une force qui ouvre de nouvelles possibilités. C'est justement cette possibilité de la résistance comme force créatrice, comme force qui rend possible de nouveaux mondes et de nouvelles subjectivités qui rend la pensée politique de Foucault intéressante dans l'expérience de notre actualité.